Ollaan yhdessä -leirin 2019 kokemuksia Niilon, Joonan, Jonatanin, Ronjan, Janikan, Niklaksen, Paulan ja Arton muistelemina.

   Pappa ja mummu lapsenlapsineen valmistautuivat ”muka tottumuksella” Ollaan yhdessä -leirille.  Tällä kertaa mukaan pakkasi laukkunsa myös porukan nuorin ja kooltaan pienin, mutta ei muuten mikään hännänhuippu, Niklas, sen tulimme huomaamaan moneen kertaan leirin kuluessa. Kotiin jätettiin vain Elia ja Amos, he saavat juoda lisää Tuttelia vielä muutaman annoksen, ennen kuin pääsevät mukaan.

Ronja ja Jonatan päättivät tehdä reissun pidemmän kaavan mukaisesti, kun kerran reissun päällä ollaan eli Helsingistä Kerimäen kautta Puroniemeen. Muut tulimme suorinta reittiä, osa autolla, osa junassa. Suonenjoen asemalla tapasimme, siitä jatkoimme useassa kuljetuserässä Puroniemeen.

 Pihalla olikin vastassa iso joukko iloisia kasvoja,ihanat: Milla, leirin johtaja ja Mirja, he olivat leirin vastuun- ja ”taakan” kantajat. Paikalla olivat ohjaajat: Oona, Julia, Mikael, Herman, Tiitus, Petra ja Elia, joka oli myös leirin kanttori, laulunopettaja ja ohjaajien ohjaaja.  Mukana joukossa oli myös kunnan liikunnanohjaaja harjoittelijoidensa kanssa. Oli ennestään tuttuja sekä ihan uusia kasvoja. Ja tietysti isä Herman, joka sanoi muistavansa meidät kaikki, ainakin kaikki muistivat hänet.

Meidän porukkamme oli saanut asuttavakseen ykköstalon päädyn, kaksi huonetta sekä yhteinen kuisti. Niilo oli varannut itselleen majoituksen Urhon perheen ystävällisessä huomassa.

Tulokahveilla ihailimme uutta lasiterassia, joka olikin aivan upea, sopi paikalleen, kuin olisi aina ollut siinä. Miten sitä ilman onkaan pärjätty aikaisemmin?

Leiri pyörähti käyntiin mukavan, odottavan jännityksen vallassa. Esitelimme itsemme, kertailimme leirin sääntöjä ja tapoja. Jokainen perhe sai tehtäväkseen keksiä oman tunnuslauseensa. Jostain syystä lapset keksivät meille lauseen : "Tästä mennään, vaikka ei sitä kartassa olekaan.”

Aika pian huomasimme, että mehän olemme tulleet kielikylpyyn, vierestä kuului venäjää, suomea ja ruotsia, keittiöstä kuului välillä jopa turkin kieltä. Hyvin tulimme toimeen ja ellei ymmärretty, piirrettiin ja puhuttiin käsillä, nyökättiin ainakin ja hymyiltiin, melkein aina joku osasi tulkata. Erehdyksille naurettiin yhdessä.

Aikuiset pitivät omia juttujaan lasiterassilla, kuuntelivat, keskustelivat ja taisivat jotain jopa oppiakin. Sillä aikaa ohjaajat tekivät kaikkea mukavaa lasten kanssa. Lapset oli jaettu kolmeen ikäryhmään. Liikettä ja vauhtia näytti olevan joka ryhmällä. Välillä oli kaikkien yhteisiä kilpailu ja verryttelytuokioita. Tietenkin olivat aamu-ja iltahetket omassa tsasounassa, liturgiaa ja Kiitosakatistosta unohtamatta, sekä Elian opetushetket, jotka tuntuivat tulevan ihan sydämestä ja menevän suoraan meidän kaikkien sydämiin ja mieliin.

Leirillä vieraili ihan oikea paloauto ja ”tulipalopalopäälikkö” (katsojan huomio), siis ihan vain esittäytymässä, näytösluontoisesti ja ennalta sovitusti. Käytiin autossa sisälläkin ja opittiin, että ”jotakin tulta voi sammuttaa sokerilla. (vai oliko se suolalla, hupsista?) Päästiin soittamaan tapulin kelloja, käytiin kylällä tanssimassa, saunottiin ja uitiin keskellä päivääkin.

  Ja me teimme taidetta. Kaikki työt esiteltiin yleisölle, kuvattiin ja tekijäryhmä kertoi, mistä he olivat saaneet idean työhönsä, mitä se esittää (jos joku ei oikein heti huomannut), mikä sen sanoma on. Ja sitten taputettiin, eikä suotta. Näistä taiteilijoista vielä kuullaan.

  Meillä oli oikea Juhlagaala, jossa jokainen leiriläinen, joka halusi, sai esiintyä, ja kaikki halusivat, aikuiset ja lapset. Näimme upeita ja puhuttelevia laulu- ja musiikkiesityksiä, sketsejä, keppariesityksen ja olipa meillä ihan oma sirkus. Tulennielijä ja sirkustirehtööri apulaisineen olivat pääosissa. Gaalamme olisi kelvannut mihin vain.

  Niin ja me ongimme, ihan totta, Risto opetti ensin miten onkien kanssa toimitaan, (niin että ei järjestettäisi koukkua naapurin nenään), eikä edes omaan saimme ohjausta myös siitä, miten rannassa ollaan ja luontoa kunnioitetaan. Voi sitä kalojen määrää ja onkivien onnea, Niklaskin sai melkein oman kokoisensa lahnan, joka karkasi pesuvadista, mutta pappa hyppäsi perään järveen ja sai sen pelastettua takaisin. Kalat kuvattiin jälkipolville todistuskappaleiksi.

Leirillä oli niin paljon kaikkea kivaa, jota ei edes jaksa muistaa, koska koko ajan oli mukavaa. Yksi huolen aihe huomattiin: Pääseeko Puroniemen leirille enää sitten, kun on käynyt kriparin? Tätä miettivät mummu ja pappakin: osa leiriläisistä alkaa olla jo kripari-iässä, pääsevätkö kaikki halukkaat Puroniemeen kriparille, vaikka kuuluvat seurakuntiin ympäri Suomea. Ja mitä sen jälkeen? Miten leirillä luodut ystävyyssuhteet voisivat jatkua ja yhteys Puroniemeen säilyä? Miten yhteys Luojaan, kaiken hyvän antajaan ja suojaan säilyisi? Me mummut ja papat sytytämme tuohukset ja jatkamme rukousta rakkaimpiemme puolesta.

Sydämellisesti kiitämme Millaa ja Mirjaa, että jaksoitte taas, kiitos siitä Kutsusta, joka teillä on. Pyydämme teille voimia ja uskallusta, terveyttä, kaikkea mitä tarvitaan tähän arvokkaaseen työhön. Samoin myös kaikille muillekin Puroniemen vastuunkantajille. Lapsenlapsemme suunnittelevat jo seuraavaa kesäleiriä Puroniemessä: ”Otetaan kyllä peräkärry mukaan.”

Terveisin Paula –mummu ja Arto-pappa, sekä ihana jälkipolvi