"Ja isä Hermanni oli huippu, se oli paras." Ollaan yhdessä "leirin muisteluita

Pitkin talvea oltiin puhuttu Puroniemestä ja Leiristä. Nyt tytötkin, kaksi 8-vuotiasta serkusta, pääsivät mukaan. Kolme poikaa, 11 – 13-vuotiaat, olivat olleet jo kolme tai AINAKIN kaksi kertaa aikaisemmin.

Seitsemänhenkinen ryhmämme ei mahtunut matkatavaroineen samaan autoon, joten jaoimme porukan kahtia: Pappa tuli poikien ja valtavan tavaramäärän kanssa omalla autolla, mummu tyttöjen kanssa hienosti junalla vain käsilaukut, keppihevoset ja vesipullot kannettavanaan. Meitä kaikkia jännitti.  Miten sujuvat tytöillä illat ilman vanhempia ja löytyykö kavereita? Onko vaikeita ohjelmia ja mitä pitäisi osata? Tuleeko erimielisyyksiä? Onko kaikki tarvittava mukana, entä jos joku kieltäytyy kokonaan osallistumisesta ja haluaa heti kotiin? Ortodoksisuus oli ryhmässämme joillekin ihan uusi asia: Miltä ikonit näyttävät?

-          Haa, täällä onkin yläpeti molemmille, tytöt ihastelivat. Pojat ilmoittivat menevänsä Villa Vilulaan, kuten aina ennenkin ja sanoivat isännän elein: - Saa tulla käymään ja katsomaan, kuinka hieno se on.

Siitä alkoi meidän leiriviikkomme, silmiä pyöritellen katsoimme, kun joku ”omistamme” pyyhälsi ohi, oli kuulemma kiire-jonnekin. Pojilla oli muutamia entisiä tuttuja, paikat olivat tutut ja jokainen tuntui olevan kuin kala vedessä, konkareita kun olivat, jokainen omalla tavallaan.

Yksi kuljeskeli pitkin polkuja, mietiskeli omiaan, silmät sikkurassa hän katseli maailmaa ja piti huolen ruokailuun ehtimisestä ja odotti tehtäviä, joissa saa käyttää järkeään. Toinen oli ottanut Ison pojan roolin, auttoi tarvittaessa pienempiä ja huomaamattomin elein piti huolta serkkutytöistä. Hän nautti palveluksiin osallistumisesta ja sateella teltassa nukkumisesta. Kolmas pojista ei piitannut palveluksista, mutta jostain aina ilmestyi tsasounaan, vaikka jalkoja väsyttikin. Ristinmerkin tekeminen kävi jo vanhasta tottumuksesta, varmuuden vuoksi molemmin päin, sekä useampaan kertaan. Hän teki tarkkoja huomioita ympäristöstä.

Tytöt nauttivat uimisesta, saunasta, piirtämisestä ja liikunnasta, Puroniemestä kaikkineen.

Paljon on hauskoja asioita, jotka pulppusivat ryöppynä ulos: - Tämä leiri oli huippu. Niiden nuorten ohjaajien leikit olivat mukavia, ei ollenkaan lällyjä. Ruoka oli tosi hyvää, eläinten esittäminen oli kivaa, ei yhtään jännittänyt. Sahaaminen oli kivaa, vesipommi ei onnistunut. Sain monta puhelinnumeroa, sain pestä mattoja ja mun kengät karkas. Milla, ai oliko se pomo? Se sai kaikki olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, ei yhtään näyttänyt pomolta, ihan kiva.  Ja isä Hermanni oli huippu, se oli paras, ollut täällä leirillä jo 80(?) kertaa, ne oli kerran soutaneet sillon nuorena ja sitten se kertoi…Ei tämä tuntunut kirkolliselta leiriltä ollenkaan, vaikka oli ruokarukoukset ja kyllä me raamatunlauseita muisteltiin ja joka päivä oltiin tsasounassa ja laulettiin.

Jokianen kertoi yhtä aikaa omaa mielipidettään. Mutta se tuli selväksi, että paljon mukavia muistoja on saatu ja uutta perinnettäkin on luotu: Poikien saunavuorolla lauletaan: ” Siperia on laaja, siellä Joona (nimi vaihtui) lunta lapioi. Hei, (vettä kiukaalle) Joonalla kävi sika huono tuuri, hei (vettä), uusi tuuli lisää lunta toi, hei! Ja päälle Maamme-laulu, seisomaan nousten ja taas vettä kiukaalle ja uusi kierroa laulua. Kyllä näistä ääntä lähtikin, linnut pyrähtelivät lentoon järvellä.

Mummu ja pappa: Olemme onnellisia, että saimme tarjota lapsenlapsillemme tämän ihanana viikon, joka oli täynnä elämyksiä luonnon keskellä. Lapset saivat uusia kavereita, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista. Toivotaan, että ystävyys voi jatkua ja että täällä opittu jäisi mieleen ja tukisi heitä myöhemmin monenlaisten valintojen edessä. Olemme onnellisia, että saimme tutustuttaa heidät ortodoksiseen uskoon.

Myöhemmin kuultua: - Ensi vuonna otetaan Niklaskin mukaan!

Teksti:

Paula-mummu Erkkilä